Maanantai 9.2.2009 klo 20:32
Viime kuukausina minut on lumonnut luonnossa vallitseva täydellinen pysähtyneisyys. Katselinpa maisemaa mihin vuorokauden aikaan tahansa, harvoin löydän sieltä mitään liikettä. Luonnon täydellinen pysähtyneisyys muistutti yhä uudelleen antamaan myös itselle luvan olla pysähtyneessä rauhan tilassa. Vasta viime päivinä on maisema alkanut liikkua kevään tuloa enteillen.
Kirja Kuoleville on kynäni alla. Se on minulle hyvin rakas teos, liikuttavuutensa ja elämän maun vuoksi kai. Sen kirjoittaminen on vetänyt puoleeni ihmisiä, joita kuolema on koskettanut tavalla tai toisella. Olen lisännyt tekstin joukkoon kuolemaan liittyviä selittämättömiä kokemuksia. Jos sinulla on selittämätön tai muuten sydäntä liikuttava kokemus jaettavanasi kuolemaan liittyen, otan sen kiitollisena vastaan.
Käytännössä kotimme menoa harvoin voi kuvata pysähtyneeksi, mutta sisäisesti suon itselleni luvan pysähtyä kuuden lapsen iloisen melskeen keskellä. Kuusi lasta on suuri siunaus. Lapset ovat niin rakkaita ja tärkeitä, ettei moista voi edes sanoin kuvata. Veera on jo 1,5 vuotias voimakastahtoinen töpöttelijä. Hänen kasvuvauhtinsa kielii siitä, ettei tämä aika lasten kanssa kestä ainiaan. Vielä tulee kulkemisen ja henkisiin töihin pyhittäytymisen aika, nyt on perhe tärkein.
Torstait olen pyhittänyt näkemiselle. Tuolloin vastaanotan kaksi tai kolme kävijää, rauhassa ja hyvillä mielin. Vauhti ei siis ole huima, mutta tässä elämäntilanteessa se tuntuu minulle sopivalta. Keskustelupalstasta on tullut mieletön lahja! Se elää aivan omaa elämäänsä, tarjoten kohtaamispaikan samanhenkisille ihmisille. Siellä herätetään muita, oivalletaan yhdessä ja jaetaan avoimesti ja pyyteettömästi voimia arkeen. Miten mainiolla tavalla se ilmentääkään samankaltaisten vetävän toisiaan puoleensa! Olen pysynyt itse sieltä sivussa, yhä uudelleen muistuttaen itselleni, että on paljon mukavampaa tarjota tila jossa voi oivaltaa, kuin valmiita tyhjentäviä vastauksia. Olisi kiva lukea keskustelupalstalta ajatuksianne kuolemaa koskien nyt kun itse olen niin tiiviisti aiheen parissa.
Taannoin kuuntelin erästä puhujaa, joka oli hyvin voimakkaasti sitä mieltä, että näkijän yleinen tehtävä on nähdä paljon toisen asioita. Jäin todella pohtimaan tuota näkökulmaa; minä kun olen aina ajatellut, että näkijän ensisijainen tehtävä on auttaa kuulijaa itseään oivaltamaan ja näkemään omia asioitaan. Olen aina onnellinen, kun joku lähtee luotani voimaa ja uskoa puhkuen, ja kertoo aina oikeastaan tienneensä kaiken, mistä kerroin. Suotakoon meille kaikille tilaisuuksia avata kanssakulkijoiden silmiä näkemään valoa varjojen sijaan.
